"Puhutaaks meitil murretta?"   ”Ennev vanhaan kun olj yhlet vaattiet kyläs jossa käytiin kirkossakii, nin niit sittellainattiin toiselt kun kirkkuom mänjvätten. Sano min vaarinj, kun se olj yhleksälkymmenel, niin sano, että ei olluv vaatteitakaan, kun yks olj kyläs, niin sitten ne vaattiet, kun kirrkuom mänj, niin ne lainattiin sitten toiselt! - Kyl sit köyhyyttä sentän enemmän siihi aikaan olj. Nythään on köyhäl laps yhtä komeis kur rikkaankii - viel vähäm paremmis, kyllä! Kylhäm minä sen olen katelIu että ... komeammast ne viel kulkie. Silloin täyty hieriäj ja ... vai vallaav vuovataj jos sai penniä kasaa. Viis-kuuskymment penniä maksettii halkosylestäkiin kun sem mettäs hakkas kirviel nin se että se oljkiim poikaa! Ja kapan saivatter rukiit päivällien kun tekvät, töissäkiin olj ihmisil kesän nin kappa rukiit sai. Nyt ei piisaak kaks kolmek kappaa päivält!” Yllä olevan näytteen on magnetofonillaan tallentanut myöhempi akateemikko ja kielimies Pertti Virtaranta, joka 1950-luvun alussa kierteli Päijänteen ympäristöä hämäläismurteita tutkiessaan. Vanhojen murteenpuhujien parhaita tarinoita hän kokosi teokseensa "Sana ei sammaloidu" (WSOY, 1953). Asikkalasta mukaan ovat päässeet vähäpulkkilalaiset Topias Ahola  (s. 1869) ja Erkki Kantola sekä Hentriika ja Kalle Syttänne. Aholan Topiaksen puhe edustaa 1900-luvun alkupuolen pohjoisasikkalalaista puhemuotoa. Nykyisin enää tuskin kuuleekaan missään näitä vanhoja pitkän vokaalin "viennöksiä" muualla kuin jonkun leikillään san omana, esimerkiksi Lähletie mänemie. Toinen helposti tunnistettava piirre on yleiskielen d-äännettä vastaava 1. Sekin on nykyään jo harvinaistunut. Tämä katoamassa oleva 1-puhe on kuulostanut niin erikoiselta muunmurteisen korvassa, että on keksitty kaikenlaisia "lällätyksiä" , jotka kuulostavat hauskoilta nyky- asikkalalaisenkin mielestä: Tahlon tuola Lahlen lehlen teilän kolin pöylälle. Elä velä siit köylest! Se on ollu veles, ei se pilä. Kala ol veles, male ol palas ja lule ol lullal lailal. Hyvähän näitä on muiden pilkata, mutta tosiasia on, että kyseessä on ikivanha hämäläinen murrepiirre, joka on ollut muutama vuosisata takaperin käytössä koko Hämeessä - jo kauan ennen kuin kirjaviisaat keksivät d-kirjaimen ja d-äänteen, joka on täysin vieras äänne melkein kaikissa suomen murteissa. Mihin kalkkislainen murre kuuluu?  Itä- ja länsimurteiden raja kulkee läpi Suomen alkaen Kymijoen itäpuolelta Kymin-Haminan seudulta, jatkuen pohjoiseen Mäntyharjun ja Heinolan välille, siitä Päijänteen länsipuolelle Kuhmoisten etelärajalle, siitä taas pohjoiseen suunnilleen Keski-Suomen maakunnan länsirajaa seuraten. Asikkala on murremaantieteellisesti länsimurteiden puoleinen rajapitäjä. Hämäläismurteiden ja koko länsimurteiden alueen ulommaisia kuntia näillä seuduin ovat Längelmäki, Kuhmalahti, Padas- joki, Asikkala, Heinola, Jaala ja Valkeala. Rajan taakse itämurteiden ja savolaismurteiden puolelle jäävät vastaavasti Jämsä, Kuhmoinen, Sysmä, Hartola Pertunmaa ja Mäntyharju. Asikkalan ja Sysmän välinen "kieliraja" on suomalaisessa murremaantieteessä yksi jyrkimmistä. Vielä muutama vuosikymmen takaperin, kun murteet elivät vielä vahvoina, kieliero oli hämmästyttävän jyrkkä mentäessä Vähästä-Pulkkilasta pitäjän rajan yli Karilanmaalle tai Kalkkisista ja Kuoppainkulmalta Ravioskorpeen ja Nuoramoisiin. On syytä korostaa, että kyse on vain murre-, ei heimoerosta, eikä sysmäläisiä sovi nimittää savolaisiksi. Kaakkoishämäläiset murteet jaetaan kolmeen ryhmään: Hollolan, Iitin ja Porvoon ryhmiin. Näistä Asikkala kuuluu Hollolan ryhmään. Asikkalan, Hollolan pitäjän ja Lahden kylän lisäksi tähän ryhmään kuuluvat Padasjoki, Lammi, Hämeenkoski, Heinola, Nastola, Kärkölä ja Orimattila. Tämänkin alueen sisällä on pieniä murre-eroja. Orimattilassa, Kärkölässä ja Lammilla puhutaan eri tavalla kuin pohjoisessa Asikkalassa, mutta silti ne ovat kielellisesti meitä paljon lähempänä kuin vajaan kahdenkymmenen kilometrin päässä asuvat sysmäläiset. Mistä Kalkkisten murteen tuntee? Niin tarkkoja tutkimuksia on tehnyt tuskin kukaan, että pystyisi erottamaan kalkkislaiset muista Asikkalan asukkaista. Kenenkään korva tuskin on niin tarkka, että pystyisi erottamaan nämä toisistaan pelkän puhetavan perusteella. Eroja silti varmasti on, ainakin sanastossa, ja täytyy myöntää, että aina kuullessani Joel Rinnettä vanhoissa elokuvissa, hänen tumman leveä l- äänteensä kuulostaa niin kalkkislaiselta että! Kalkkisissa on puhuttu lalä, eli t:n astevaihtelun heikkona asteena on l: pata: palan. Orimattilalaiset ja kärköläläiset käyttävät r:ää: pata: paran. Pitkät ä-vokaalit ovat vanhastaan muuttuvat ie- tai -ia- diftongeiksi (lähletie syömie). Samoin pitkä e "vientyy" ie:ksi: tulie, mänie. Nämä piirteet ovat jo käytännössä kadonneet, vaikka lalä-puhumista vielä usein kuuleekin. Itämurteiden mallin mukaisesti joissakin muotoryhmissä sananloppuinen i jätetään pois, mutta se saattaa jättää jälkeensä j-rnäisen liudennuksen eli muljeerauksen (merkitään kirjaimen yllä olevalla '-merkillä tai jalä): oli> ol', tuli> tul', mäni > män. Tätäkin on asikkalalaisen puheesta usein vaikea kuulla, niin heikko se on. Yleinen kaakkoishämäläisyys on -inen-loppuisten sanojen lyhentyminen, niin että punaisesta hevosesta tulee punai hevoi tai hevoin. Lopussa oleva n voi hävitä kokonaan tai kuulua heikosti. Usein tämäntyyppisissä sanoissa muinaissuomalainen h on säilynyt: nälkähiin, hitahiin (nälkäinen', 'hidas'). Sitä kuulee usein myös omistusliitteisissä sanoissa, esim. Sain tikun sormehen tai Kaatakai kurkkuhunnen! Eikä asikkalalainen sano "ylhäällä" eikä" alhaalla", vaan ylähäl ja alahal. Erityisiä kaakkoishämäläisiä piirteitä ovat muutaman yleisimmän verbin lyhentyneet vartalot, joita käytetään kielto- tai käskymuodoissa: Minen tu enkä mä! ('Minä en tule enkä mene! ') Samanlaiset lyhyet muodot on verbeillä olla> o(k) ja sanoa> sa(k). Vanha kansa saattoi ähkäistä loppuun k: n, mutta nykyasikkalaisilta se on kadonnut tyystin. Myös käskymuodon sellaiset muodot kuin tulkai ja olkai (tulkaa', 'olkaa') ovat täkäläisille tyypillisiä. Verbin 2. ja 3. persoonan muodot saavat täkäläisittäin -tten tai - vatten/vätten-päätteen, esim. tulitten, mänitten; tulvatten, mänvätten (tulivat, menivät'). Ja kun tarkkaillaan verbejä tarkemmin, huomataan muutakin: kun yleiskielessä sanotaan käynyt, juopunut, meillä sanotaan käynny, juopunnu, esimerkiksi: Olin ihlan juopunnu, ku se mehu ol käynny pilalle. Jos näitä verbimuotoja käytetään lauseissa määritteinä, niistä tuleekin eri näköisiä, e-loppuisia: Se juopunne isäntä oli juonnu käynnettä mehua. Kalkkislainen sanoo myös jälet ja kulettaa eikä "jäljet" ja "kuljettaa", samoin kuin käret ja kuret eikä "kärjet" ja "kurjet". Tämä on itäsuomalainen piirre. Sellaisia mitä vahvimmin ovat myös asikkalalaisten käyttämät persoonapronominit myö, työ ja hyö, jotka kuitenkin taipuvat hämäläisittäin (meitin, teitin, heitin). Kaakkoishämäläisiä erikoisuuksia ovat yksikön pronominien genetiivimuodot min ja sin: Tää on min mielipiteen, se on sin mielipitees. Suomen murteissa yleinen, mutta yleiskielen vaikutuksesta häviämässä oleva piirre on meikäläisessä puheessa myös ns. äng-äänteen (ng) puuttuminen: hämäläisittäin meillä sanotaan kenkä: kenkät ja tunkea: tunken eikä "kengät" ja "tungen" niin kuin yleiskielessä. Jokunen mielenkiintoinen piirre meillä löytyy myös asikkalalaisesta lauseopista. Sellaiset verbit, jotka yleiskielessä taipuvat aina yksipersoonaisina (täytyy tai pitää tehdä jotakin), taipuvat meikäläisittäin erilailla: kun yleiskielessä sanotaan sinun täytyy mennä, asikkalalainen sanoo täylyt männä tai täytyy männäkses. Kasperi Hasala on kalkkissyntyinen tutkija. Tekstit ovat otteita hänen kirjoituksestaan Kalkkisten kyläkirjan 2. osasta